Juan Rulfo: Tasanko liekeissä ja Pedro Páramo

Juan Rulfo: Tasanko liekeissä ja Pedro Páramo
1953/1955 suom. Tarja Roinila 2014 Siltala
Graafinen suunnittelu: Jussi Karjalainen
343 sivua
kirja on kotikirjastosta

Juan Rulfo (1918-1986) on meksikolaisen kirjallisuuden iso nimi. Hän julkaisi 1950 -luvulla novellikokoelman ja yhden pienoisromaanin ja sen jälkeen "vaikeni". Hänen työnsä ovat vähäisestä tuotantomäärästään huolimatta vaikuttaneet muihin Latinalaisen Amerikan myöhempiin kirjailijoihin, joista kokoelman suomentanut Tarja Roinila mainitsee muun muassa Garbriel Garcia Márquezin

 

Rulfon novellit ja pienoisromaani Pedro Páramo ovat armotonta, karua ja tylyä sisällöltään. Ei siis mitään jännittävää ja mukaansa tempaavaa hyvän mielen kirjallisuutta. Rulfon maailmassa ihminen on paha, korruptoitunut, pahoinvoiva, onneton, tyhmän ylpeä ja niin edelleen. Olosuhteet ovat köyhät, karut ja väkivaltaiset. Koin lukeneeni myös miehisiä tarinoita miehistä. Ylpeys, oikeus, velvollisuus, kunnia. Naiset ovat Rulfon kertomina itsenäisiä toimijoita, mutta usein kärsivät yhteisönsä miesten toiminnasta kuten kostosta, väkivallasta ja vallankäytöstä. 

 

Teemoiksi tai aiheiksi voisin lukukokemukseni perusteella Rulfon tuotannosta nostaa esimerkiksi uskonnon, kunnian, väkivallan, köyhyyden, osattomuuden, nälän, kurjuuden, elintilan ja ajattelun suppeuden, sisällissodan ja maaseutukylien kohtalot ja ihmisten kohtalot noissa kylissä. Onni on hetkessä ja muuten ei voi kuin odottaa kuolemaa ja todennäköistä kiirastulta tai helvettiä kuoleman jälkeen. Rakkaudettomuus on läsnä monissa Rulfon tarinoissa, mutta silloin kun niissä on rakkautta, on se pakotettu piiloon, hävettävää ja vain hetkittäin hellän inhimillistä. Kaikesta karuudestaan huolimatta Rulfon teksti piti minua otteessaan. Pysähdyin usein ihmettelemään kirjailijan kykyä kertoa paljon niin vähin sanoin. Novellit ovat kuvilla ja tunnelmilla ladattuja Kohtalon käsin valikoimia hetkiä. 

 

Pienoisromaanissa Pedro Páramo päähenkilö saapuu Comalan kylään, koska hänen äitinsä on kertonut, että päähenkilön isä on Comalassa. Tästä lähtötilanteesta käynnistyy Comalan kylän ihmisten ja heidän kohtaloidensa ketjuuntuva kuvaelma, joka sisältää elementtejä kauhusta ja yliluonnollisuudesta. Comalan äänet ja haamut tuottavat keskusteluja, kertomuksia ja elämää kylään. Vähitellen pienoisromaanissa selviää kylän johtohahmon Pedro Páramon elämä ja teot. Romaani puskee pintaan vallan, kunnian, väkivallan, koston ja kuoleman ääniä, jotka kohisevat ihmisen taustalla hänen kyetessään pahan tekoihin.  

 

Juan Rulfon kirjoittama maailma on kaukana omasta ajastani ja todellisuudestani. Tästä johtuen kirjaa oli kiinnostava lukea. En ole vielä lukenut chileläisen Roberto Bolañon romaania 2666, mutta se mitä siitä tiedän ennakolta, vilahti useasti mielessäni Rulfoa lukiessa. Kirjan äärellä mietin myös 1950 -lukua ja Meksikoa, joista tiedän mielestäni vähän arvioidakseni sen näkyvyyttä kirjassa. Pohdin, kertoiko kirja todenmukaisesti Meksikosta 1950 -luvulla tai kenties enemmän sen eetoksesta kirjailijan itsensä kokemana, näkemänä tai tulkitsemana? Mietin myös, että miten tätä kirjaa luetaan ja (oletan) opetetaan ja kerrotaan nykyajan Meksikossa?

 

Kaikesta karuudesta ja tylyydestään huolimatta kirja oli lukemisen arvoinen. Koin, että kirjassa ihmisyys oli riisuttu ytimeensä ja paljastettuna se taistelee olemassaolostaan.

 

”Parempi niin, poika. Niin on sinulle parempi, Eduviges Dyada sanoi minulle.

Yö oli jo pitkällä. Nurkassa palavan lampun valo alkoi riutua, vilkkui aikansa ja lopulta sammui.

Tunsin naisen nousevan ja ajattelin että hän lähti hakemaan lisää valoa. Kuulin hänen askeleensa aina vain kauempana. Jäin odottamaan. 

Kun tuokio oli kulunut ja näin ettei hän palaisi, nousi itsekin ylös. Kuljin lyhyin askelin pimeässä haparoiden, kunnes tulin huoneeseeni. Siellä istahdin lattialle odottamaan unta.

Nukuin katkonaisesti.

Yhden katkon aikana kuulin sen. Huudon. Se oli epätoivoinen, taukoamaton huuto, kuin juopon valitus: ” Voi tätä viheliäistä elämää!”

Nousin nopeasti istumaan, sillä kuulin sen melkein korvani juuresta; se saattoi tulla kadulta, mutta minä kuulin sen tässä, huuto oli sivelty huoneeni seiniin. Kun heräsin, kaikkialla oli hiljaista; vain katosta putoileva puupöly ja hiljaisuuden ääni.

Oli mahdotonta mitata hiljaisuuden syvyyttä josta tuo huuto kumpusi. Kuin maa olisi tyhjentänyt itsensä ilmasta. Ei mitään ääntä; ei hengitystä, ei sydämen lyöntejä; kuin tietoisuuden oma ääni olisi tauonnut. Ja kun tauko loppui ja aloin taas rauhoittua, huuto palasi ja kuului pitkän tovin: ”Jättäkää minut rauhaan! Eikö hirtetyllä ole oikeutta edes jalkojaan heiluttaa!”

Silloin ovi avattiin selkoselälleen.

-Tekö se olette, doña Eduviges? kysyin. – Mitä täällä tapahtuu? Pelkäsittekö te?

-Nimeni ei ole Eduviges. Olen Damiana. Kuulin että olet täällä ja tulin katsomaan sinua. Haluan pyytää sinut luokseni asumaan. Siellä voit levätä.” (s. 235-236, lainaus Pedro Páramosta)

 

”-Lähden kanssanne. Täällä huudot eivät ole suoneet minulle rauhaa. Ettekö kuullut mitä tapahtui? Aivan kuin olisivat murhanneet jotakuta. Äsken, ettekö kuullut?

-Ehkä se on jokin kaiku joka on suljettu tänne. Tässä huoneessa hirtettiin Toribio Adrete kauan sitten. Sitten ne telkesivät oven kunnes hän kuivuisi, ettei ruumis löytäisi lepoa. En tiedä miten olet voinut päästä sisään, kun tähän oveen ei ole avainta.

-Doña Eduviges avasi oven. Sanoi että tämä on ainoa huone joka hänellä on vapaana.

-Eduviges Dyada?

-Niin.

Eduviges parka. Yhäkö se vaeltaa saamatta rauhaa.” (s. 237, lainaus Pedro Páramosta)

 

 

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

 

 

Lisää luettavaa blogissa: 


Jelena Tšižova: Naisten aika

Maija Muinonen: Sexdeathbabies

Catullus: Kaikki runous

 

 

 

 

Kommentit

Kosminen K Instagramissa